Vietin kuluvan kesän lomani silloin, kun töissä olevat saivat säälitellä ”kyllä on kamalat lomasäät”. Kelien ollessa kylmimmillään piti sytyttää takkaan tulet, ja lenkille oli laitettava käsineet käteen. Kun viimeisen lomaviikon alussa alkoi Suomessa vihdoin paistaa, lähdin tyttäreni ja mummon kanssa lomamatkalle Prahan sateisiin.
Loma on asenne. Niin kuin on koko elämä. Emme aina voi vaikuttaa säähän tai muihinkaan arkemme pieniin vastoinkäymisiin. Voimme vain vaikuttaa omaan tapaamme reagoida asioihin. Prahan matka oli toteutunut unelma, josta otin irti ihan kaiken sen, mitä tuossa porukassa oli otettavissa. Etenimme mummon tahtiin, ja jos ratikassa ei kosteuden höyrystäessä ikkunat nähnyt ulos, katselin ihmisiä. Todella mielenkiintoista ja hetkittäin silmille ruokaakin.
Loma on pysähtymisen aikaa. On aikaa kuunnella, minkälaisia ajatuksia ja tunteita väsyneestä mielestä nousee. On aikaa pureskella niitä ja lajitella koreihin: Oma totuus, Jonkun muun totuus ja Roskaa. Joku viisas sanoi eräässä koulutuksessa vuonna 2006, että tunne on kokijalleen tosi. Elin hirvittävän pitkään tuossa uskossa kunnes opintojeni myötä opin, että joo, tunne on ensin kokijalleen tosi, mutta sen jälkeen alkaa ajattelun työ. Mistä havainnoista tai ajatuksista tunne syntyi ja mikä siitä oli totta? Tuota ajattelun työtä teen lomilla paljon, ja puhdistun samalla monenlaisesta kuonasta.
Saada kohdata omat sisäiset tiedostamattomatkin prosessinsa ja sovittaa niitä yhteen ulkoisen maailman kanssa on aika ajoin ollut pelottavaa. Inventoin taakse jättäneitä valintojani, millä perusteilla niitä olen tehnyt ja voinko peilin edessä sanoa itselleni toimineeni moraalisesti oikein. Teen myös suunnitelmia tulevaa varten, miten tulen eri yhteisöissäni toimimaan ”seuraavalla kaudella”. Opettelen myös sanomaan ”ei” ihmisille ja asioille, jotka vievät energiani. Elämässäni pidän ne ihmiset ja asiat, jotka sallivat minun toimia vahvuuksillani.
Henkilökohtaisessa kasvussani olen kokenut, että toteuttaessani arjen valintoja omien henkilökohtaisten arvojeni suuntaamana voin kokea hallitsevani niin oman työni kuin elämäänikin – kasvaa ja olla onnellinen. Minulle arvokkaimpia asioita elämässä ovat terveys ja perhe. Itseni toteuttaminen lienee seuraavana listalla, ja tämän arvon alla toteutuvat lukuisat valinnat kodissa, harrastuksissa ja työelämässä.
Jos kymmenen vuotta sitten väitinkin tärkeimmiksi asioiksi terveyttä ja perhettä, tein arjessa kummallisia ratkaisuja. Jos lapsen kouluterveydenhoitajan vastaanotto oli klo 10.30, otin hyvin topakkana puhelun terveydenhoitajalle ja esitin, miten vaikeata on töissä käyvän ihmisen tulla kesken päivän lapsen mukaan. Sen viimeisen kerran tuota tehdessäni tajusin kesken puhelun, miten tyhmä olin. Työnantajalleni sopi erinomaisesti, että olin välillä pari tuntia pois töistä – piti vain osata kysyä.
Työtä en lasten ollessa pieniä ole omasta mielestäni priorisoinut lasten edelle, mutta mikä ajoi panikoimaan aina lapsen sairastuessa tai uudessa työssäni lataamaan kalenterini sellaiseen kuntoon, ettei kotiin ruuan laittoon ollut ikinä mitään mahdollisuuksia? Vasta nuorimman lapsemme vakava sairastuminen laittoi pääni järjestykseen.
Arvot ovat elämän peruskallio, johon koko elämä rakentuu. Jos pohja on tukeva, ihmisellä niin yksilönä kuin yhteisössäkin on voimavaroja kohdata myös vastoinkäymisiä ja epäonnistumisia. Ajassamme pidetään hurjan kovaa vauhtia. Siksi mietin, onko pysähtyminen arvokasta? Elämän pakkotahtisuus ja kiire vievät meitä pois itsestämme, tunteistamme ja toisten ihmisten kohtaamisesta. Ihminen ei kuitenkaan ole arvokas tekemisen, aikaansaannostensa tai suoritustensa perusteella, vaan omana itsenään. Pelkkä olemassaolo riittää. Kiireetön oleminen on se, mitä meidän tulisi oppia. Olemisessa meidän on mahdollista tutustua siihen, mikä meissä on kaikista arvokkainta: itsemme kuunteleminen. Elämän kovissa paikoissa ihminen pysäytetään, ja sekin hetki on tärkeä mahdollisuus kohdata itsemme ja elämämme. Elämän mahdollisuuksista kiinni saaminen tapahtuu pitämällä aistit avoimina ja antamalla oikeiden asioiden tulla kohdalle.
Tänään väitän osaavani olla, mutta miten helposti innostunkaan polttamaan loppuun voiman kaikista moottoreistani! Lomalta palattuani huomasin kolmen päivän jälkeen lähdettyäni miehen kanssa kalaan, että kosken partaalla istuminen oli vaikeata ja kauneuden havaitsemisen kanavat olivat jo tukossa.
Kasvussa on tärkeintä matka, ei päämäärä. Ja toisaalta. Matkahan ei tapa vaan vauhti.